Jos meitä olisikin vain kolme.

Toissapäivänä lähdin esikoisen kanssa lääkäriin yskän takia. Kuopus lähti aamulla tarhaan, koska tervettä lasta on turha raahata terveyskeskuksen odotusaulan pöpölottoon koittamaan onneaan, jos vaikka jonkun mehevän taudin onnistuisi saamaan.

Mies lähti aamulla töihin ja palasi sieltä kun olimme juuri ovesta ulos lähdössä. Vapaapäivä, joka oli muistunut sitten vasta työpaikan ovella.

Läksin pojan kanssa lääkäriin. Pöpölotossa tuli täysosuma eli antibioottikuuri. Kela-kortti oli tietysti isäyksikön lompakossa himassa, joten mies joutui raahautumaan apteekille vastaan.

Siinä kun kolmistaan palloiltiin, käytiin kaupassa ja hypytettiin poikaa käsistä roikuttamalla meidän välissä, mieleen tuli kumma ajatus.

Mitä jos meitä olisikin vain kolme?

Elämä olisi helpompaa, valehtelematta. Esikoinen on jo niin iso, että pukemista tarvitsee avittaa lähinnä vokaalisesti. Eli karjumalla vieressä, että nyt sitä haalaria niskaan. Liikkuminen on helpompaa, vaunuja ei enää kolme vuotiaalle tarvii. Kommunikointi on helpompaa, poika osaa kertoa mikä pännii randomkirkumisen sijaan.

Mutta osaisiko sitä helppoutta arvostaa, jos ei tietäisi mitä se arki kahden suht pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa on? Tuskin.

Siinä kun kolmistaan oltiin, oli silti takaraivossa jatkuvasti ikävä. Perhe on koossa vasta sitten, kun pieninkin on mukana. Sitä kaipasi siellä kaupassa, bussissa, kävellessä ja hyppiessä.

Eilen otin sitten ajan takaisin ja pidin myös tytön kotona vapaapäivällä. Päivä oli raskaampi, mutta silti niin täynnä onnellisuutta. Tai no, niin onnellinen kuin pakollinen saikkupäivän pyykkituparuljanssi vaan voi olla. Mahtui toki päivään vähän muistipeliä, lumilinnantekoa, utuiset päikkärit ja kauppareissu.

Onneksi me ollaan me neljä. Meidän perhe. Unohtamatta myöskään sitä isosiskoa joka on meillä joka toinen viikonloppu. Silloin on pakka kasassa.