Paluu menneisyyteen.

Pitkästä aikaa kirjauduin Kiloklubin sivuille. Huomasin, että olin sinne rekisteröitynyt viime vuoden maaliskuussa ja vuodessa on ihan kivasti edistystä tapahtunut. Paino on pudonnut 72 kilosta 65 kiloon ja vyötärönympärys 85 sentistä 75 senttiin. Hidasta edistystä, mutta en ookkaan Kiloklubia aktiivisesti jaksanut käyttää ainakaan puoleen vuoteen. Mulla kypsy hermo siihen ainaiseen bygimiseen ja jumittamiseen kun sivut ei toimineet kunnolla. Nyt alle viikon käyttökokemuksella on ihan hyvin toimineet. Toivoisin vielä mobiiliversioita samasta palvelusta. Nyt taas elvyttelen klubin käyttöä, se nimittäin laski mulle 11 viikkoa tavotepainoon jos syön ja liikun sen ohjeiden mukaan. Kesäkunto täältä tullaan!!

Tällä viikolla pidin maanantaina lepopäivää kun sunnuntaina salilla tuli riuhdottua oikein urakalla. Tiistaina revin itteni ladulle ja samoin tänään. Kaloreita jostain syystä paloi enemmän kuin normaalisti samalla lenkillä. Siihen saattaa olla syynä se, että tuuli oli puhaltanut iltaan mennessä ladut huis helvettiin ja sain heittää arpaa mihin suuntaan suksin laajalla pellolla. Toinen syy voi olla se, että oli pimeää ja olin yksin. Hyi saatana kun pelkään pimeää!! Joten syke oli silkasta kauhusta korkeella.

Tuli iha vähä hiki ladulla.

Suksiessani tuulen tuiverruksessa latua etsiessäni lupasin itselleni huomiseksi vapaapäivä laduilta. Sen verta vitutti tän päivän hiihtolenkki.

Toinen jota vitutti tänään, oli rakas poikani, jonka hiihtohulluna mutsina raahasin myöskin ladulle. Poika tosin itse sinne moneen kertaan on pyytänyt ihan omasta tahdosta vaikka en oo hiihtoa sille tuputtanut. Mies lähti tytön kanssa viemään koiraa tarhalle riehumaan ja pojan kanssa lähettiin Rossignolit tanassa ladulle. Hiihdettiin varmaan 300 metriä ja poika kaatu tsiljoona kertaa. Hermot meni totaalisesti (pojalla, mä olin viilipytty) ja hetki meni ihan kivasti ja sitten taas hangessa huutamista. Kotona poika totesi:"Äiti, seuraavalla kerralla mä lähen isin kaa koiratarhaan ja sä voit lähtee yksin hiihtää." No jaha, hyvä lenkki siis?

Kiloklubin laskujen mukaan mun pitäis viikossa liikkua 1500 kalorin edestä ja se on tässä kahdessa päivässä melkein täytetty 1400 kalorilla. Saaks mä nyt niinku vaa löysäillä loppuviikon? Nääh, emmä osaa enää löysäillä.

Saikkuviikon ylläri.

Mä olen tän viikon siis nyt ollut kotiäitinä kipeille lapsille. Pienemmälle menee Ventolinen lisäks nyt Flixotide ja isompi vetelee antibioottia tulehtuneeseen korvaan. Ja voihan vitut voin kertoo, että on ollut puuduttava viikko! Tältä näytti aamulla lipaston päällinen kun tunnin välein tungin jollekkin jotain lääkettä;

Kotiäitinä on siis mukava olla näin kun on ollut jo pidemmän pätkän töissä. Mä en oo ikinä oikeen tajunnu niitä ihmisiä jotka laittaa isomman lapsen päiväkotiin pikkusisaruksen synnyttyä, että saavat itse vähän levätä. Itsehän ne lapset on halunnut tähän maailmaan niin ihan älytöntä laittaa ne sit jonnekkin vieraalle hoitoon. Siinähän missaa sen parhaimman, sen kasvun ja oppimisen ilon lasta seuratessa, mikä tässä äitiydessä mun mielestä on vähän niinku se The Thing! Rakastin siis niitä raskaita mutta antoisia vuosia kotiäitinä. Mutta se, että kotoota ei voi mihinkään lähteä kipeiden lasten kanssa, on se mikä saa aivot jumiin ja vitutuskäyrän korkeelle.

Ja jotta ei niin kovin tylsäksi kävis päivät, niin ollaan vähän leivottu ja herkuteltu. Kipeenä on vähän lupakin herkutella. Mutta minähän oon siis ollut tässä ihan terve ja lasten kipeyttä törkeästi hyväksi käyttäen leiponut ja tottakai syönyt herkkuja kahdella kädellä.

Pullasorsa hiljeni hetkeksi kun sai pullaa.

Tasapainoksi oon sitten koittanut hyvitellä kasvavaa ahteriani puputtamalla salaattia. Jos vaikka joku järki tässä touhussa säilyisi.

Kana-feta salaatti 

Lohi-avocado salaatti

Tänään syyhytti taas jauhopeukaloa (ihan kirjaimellisesti, kamalat ihottumat käsissä) ja piti pyöräyttää sämpylät. Sain aikaan ihan vitullisen sotkun, mutta myös maistuvat sämpylät.

Nykyään jos sanon vetäväni lauantaina keittoo kaksin käsin, se näyttää tältä.

Hiihtelyt on jäänyt oman väsymyksen, kipeän käsilihaksen ja semikipeen kurkun takia aika vähälle. Viime viikon kalorikulutus näytti 6h13m ja 2456kcal. Kuntoilin 6 kertaa johon mahtuin kaksi salipäivää. Tää viikko on menny ihan surkeesti. Oon kuntoillu 3h41m ja kalorikulutus 1668kcal. Tähän viikkoon tosin tulee huomenna vielä lisää yks salipäivä mut eipä se tota tilannetta pelasta.

Siksi mä olinkin aivan yllättyny ku kävin vaa'alla ja se näytti 65 kiloa!!! mitävittua!!! Kaiken järjen mukaan sen ois pitänyt vaan vilkuttaa korvapuustin kuvia ja räjähtää mut lukemat oli jopa alemmat mitä ennen tän viikon kotonamakoilu maratoonia. Enää 5 kiloa tavotteeseen! Hih hei!

Oikeesti terveellistä.

Koska vietetään lasten kanssa saikkuviikkoa niin on keksittävä jotain tekemistä, tai täällä juoksee kolme hysteeristä räkänokkaa. Itseni siis mukaalukien, kivasti oon aivastellut tän aamupäivän vaikka eilen vietinkin sitä lepopäivää.

Uskaltaiskohan silti vähän sinne laduille mennä.

Tänään ollaan siis skarpattu lasten kanssa niistä eilisistä muffinssibileistä ja laitettiin versomaan terveysherkkuja.

Eilen laitoin herneet veteen likoomaan. 

Turvetta pohjalle. 

Valutetut herneet.  

Mätetään herneet turpeeseen. 

Lapsilla oli kivaa! 

Vettä päälle. Kieli keskellä suuta. 

Noin!

Sitten vaan ootellaan. Herneenversoprojektista kiitän Maria, joka istutti mun päähän taas vähän intoa myllätä mullassa.

Mukaterveellistä.

Eilinen oli taas itsensä huijaamisen huippunäytös. Vietin lepopäivää koska sain salilla käden kivasti kipeäksi.

Mieli teki salaattia ja halloumijuustoa. Tuumasta toimeen siis ja salaattia vääntämään. Tuli ihan loistavan hyvää.

Sitten tietysti piti lasten kanssa jotain leipoa. Jos vaikka ihan pieniä muffinsseja. Sitten niistä ei kertyisi niin paljoa turhia kaloreita. Kun ovat niin pieniä. Mutta mitäs väliä sillä koolla on, jos sisäinen pullasorsa käskee syömään niitä kymmenen.

Se on sitten ladulle tänään taas. Muffinssit vyötäröllä lyllyen. Voisin potkasta itteäni.

Salimatami

Sunnuntain salitreenit on aina niin kovin motivoivia kun samaan aikaan on cheerleading-treenit vieressä. Enpä usko, että tästä teurasjätteestä enää A-luokan lihaa saa, mut yritys on ainakin kova.

Nyt on sit kädestä näppärästi joku lihas tulehtunut, kurkku tuntuu karheelta ja poika nosti reippaan kuumeen. Ens viikko näyttää rasvanpolton osalta vähän huolestuttavalta jos täällä jyllää joku spitaali taas vaihteeks. Kipeenä ei jaksa eikä kykene. Kun se on terveenäkin vähän niin ja näin.

Tehoviikonloppu.

Jollain tasolla oon onnistunut kasvattamaan itselleni vahvemman selkärangan. Jos repsahdan ja syön ihanan lihottavaa mudcakea, en enää heitä koko hommaa läskiksi, vaan teen sitten jatkossa vähän tiukemmin hommia.

Eilen ähisin taas salilla tunnin, mun lempparia ehdottomasti on jalkaprässin kanssa pinnistely. Toistoja jaksan tehä 3x20 kun painoja on 67,5kiloa. Sit kokeilin, että kuinka paljon jaksan jaloilla nostaa, niin 103 kiloa vielä nousi. Mut voi paska, kun inhoon tehä yläkroppaa. Ei niinku pätkääkään innosta jotkut rintalihakset ja haba. Vatsat ja selät vielä menee. Punnerrukset saa aikaan instantväsymyksen eikä jaksa, eikä pysty.

Tänään on ohjelmassa 8 kilsaa laduilla ja samalla sisäisen aurinkokennon latausta, tuol on huippukeli!

Ja huomenna taas salille! Jes!

Eilen join salin jälkeen palautusjuomaks lasin punaviiniä. Mut nykyään sitä ei tee mieli edes valvoa myöhään tai vetää perseitä olalle, koska sitten on ihan säkkifiilis ja jää treenit väliin. Lasi viiniä riittää ihan hyvin silloin tällöin. Must on kyl tullu niin käpy.

Sikälimikäli mietitte miltä näyttää hullu hiihtomuija, niin suurinpiirtein tältä:

Kuvasta kiitän rakasta miestäni.

Tahmeeta.

Tänään oli ladut tahmeita. Roskaa oli ihan perkeleesti ja vastatuuli tuntu työntävän vaan takaperin kaks metriä ku oli ensin taistellut metrin eteenpäin.

Kotona tein sitten lohduksi vähän mudcakea. Siitä tuli sisältä täydellisen tahmeeta. Ei ollu edes hikiä kerinny pesemään ku oli ladulla poltetut kalorit jo mussutettu takas.

Miten tää on nyt näin tahmeeta? Just näytti vaaka 65,5 kiloa niin heti alan sabotoimaan itteäni. Toivotonta. Niin vitun toivotonta.

Huomenna pitäis olla lepopäivä mut varmaan pakko hyppiä jotain haarahyppyjä katumusharjotuksina. Ja askelkyykkyjä kans.

Epäsopivat harrastukset.

Mulla on mukavia harrastuksia. Ehdottomasti kaks mukavinta on liikunta ja leipominen. Ja siinä nyt sattuu olemaan pikkunen ristiriita.

Kaikki leivonnaiset ilman sokeria ja voita maistuu aivan paskalle.

Mun onneksi mulla on ahne mies joka ei ole kertaakaan valittanut kun leipomispsykoosissa teen kuudetta pellillistä suklaamuffinsseja, koska ne perkeleet meni joka kerta lässähtämään. Mutta ei sekään voi loputtomasti mun leipomuksia mussuttaa, jos aikoo elää yli viiskymppiseksi ilman diabetesta, sydänkohtausta tai kuolettavaa ylipainoa.

Mihin mä mun leipomuksia siis voisin työntää? Mielessä kävi lasten päiväkodintädit. Ottaiskohan ne välillä leipomuksia vastaan kahvitauolla mussutettaviksi. Vai saaks siitä mielikuvan, et yritän lahjoa niitä?

Ja totta tosiaan, leivoin makeanhimossani myös sokeritonta. Sokeritonta vadelma-suklaa juustokakkua. Hyivittu.

Tässä vähän näitä mun leipomuksia.

 Valko- maito- ja tummasuklaajuustokakku.

Pätkismuffinseja. 

Valkosuklaamuffinsseja. 

Valkosuklaa-vadelmakiille -kakku. 

Täytekakku sokerimassapäällysteellä.

American Pie eli sisäänleivottu omenapiirakka.

Perus pullasorsa pullaa.

Tässä oli nyt siis vaan murto-osa kaikesta siitä sokerista ja voista jota oon vatkannut ja vaivannut. Keittiössä odottaa ainekset toiseen MudCakeen. Eilinen oli ihan ok, mut perfektionisti minussa sanoi, että ei se ollut kyllä yhtään ok. Siitä pitäis saada vielä vähän tahmeampi.

Mut kyllä minä tänään hei kävin hiihtämässäkin! 8 kilsaa! Ettei tää nyt ihan vaan pullamussuttamiseks menny. Ja saatoin mä vahingossa laittaa hakupaperit kouluunki! HUI!

Sentakia.

Koska maanantai.
Koska kylmä.
Koska lapset.
Koska Mies.
Koska kassajonon kikakikakikattavat pissikset.
Koska pullasorsa.

Sentakia.

Pakko liikkuu.

Löhöpäivä muuttukin salipäiväksi. Nykyään tuntuu ettei saa päivässä mitään tehtyä ellei pääse johonkin itteänsä väsyttämään.

Reisiä pumpatessa, selkiä ähertäessä ja vatsoja pinnistäessä tuli mieleen äitiysneuvolan terkan neuvot. Miten se raskaudenaikainen liikunta on hyödyllistä ja sitä kannattaa jaksaa harrastaa. Pari raskautta läpikäyneenä sohvaperunaksi muuntautuneena voin kertoa, että nyt kaduttaa etten korvaani lotkauttanut terkan huolestuneille kyselyille mun liikuntatottumuksista.

Se on nimittäin aivan vitun paljon vaikeempaa jälkikäteen etsiä ne selkä- ja vatsalihakset. Lantionpohjan lihaksista nyt puhumattakaan.

Ja hittovie! Vedin jalkaani jumppahousut AEL (ajalta ennen lapsia) ja ne ei edes revenneet kesken tiukan pakaratreenin! Olin jo ihan varautunut juoksemaan perse pihalla roikkuen häpeämään lähimpään vessaan housut riekaleina mut mitä hittoa! Ei tarvinnu. Jotain kehitystä on siis jenkkakahvaosastolla tapahtunut. Ystävän vaaka (en omista vaakaa) näytti yli kilon pienempää lukemaa kuin pari viikkoa sitten. Nyt peruspaino heiluu siinä 66.2 kilossa.

6.2 kiloa siis tavotteeseen. Viimeeksi kun ton tavotelukeman raskauden jäljiltä saavutin, niin viikon päästä pissin tikkuun kaksi ilosta viivaa. Bädäm!! 60 kiloa muuttu 9 kuukaudessa 82 kiloksi. Mieltä ylentävää.

Mut tällä kertaa aattelin pysyä siinä 60 kilossa vähän pidempään. Vaikka loppuelämän.

Kahdesta tulikin neljä.

Eilen aamusta aurinko latasi sisäiset energiakennot ja oli pakko päästä ulos. Kävelylle siis.

Matkakohde oli Tammiston Musti ja Mirri. Eli kojootille ruokaa. Ja koska tuplarattaista ollaan hankkiuduttu eroon jo kesällä niin eipä muuta kuin isompi kärryihin ja pienempi Manducaan mun selkään. Tällä kombolla matkattiin pari kilsaa kunnes pienempi sai raivarit ja vaati päästä kärryihin.

Vaihto. Isompi Manducaan mun selkään ja pienempi kärryihin. Eipä siinä kovin paljon eroa tuntunut, kantoiko kymmentä vai viittätoista kiloa. Viiden kilsan päästä päästiin perille.

Isämies halusi tarkennuksen tähän kuvaan, et oli sekin mukana. En ihan noin matkannut sentään.

Ettei voi uskoa sitä fiilistä, kun on kantanut selässään rimpuilevaa ja taukoamatta pälättävää reppua viis kilsaa, ja kun vihdoinkin pääsee perille, huomaa, että siinä vieressä on Halvan tehtaanmyymälä. Hyvä etten puhjennut laulamaan Hallelujaa. Ja saatoin vahingossa ostaa kilon lakua.

Tänään maistetaan, Halvan maukasta lakritstaa.

Kotimatkalla meinattiin sortua bussiin, mut lapset sopivasti simahtivat niin päätettiin kävellä koko matka. Kotiin päästyä olis voinu luulla et meitsi heittäytyy makaamaan vaan lattialle ihan rättipoikki. Varsinkin kun suunniteltiin reissu kahen tunnin mittaseks ja se venähtikin neljään tuntiin. Minätyttö lähinkin vielä puolen tunnin hiihtolenkille. Siltikin vielä riitti virtaa ihan iltaan asti. On toi aurinko loistava lääke patalaiskatautiin.

Tänään onkin sit vähän kurjempi keli. Mutta ehkä sitä tänään sais ihan luvalla pitää löhöpäivän. Jos vaan maltan, liikuntaan kun tuppaa jäämään koukkuun.

Jos meitä olisikin vain kolme.

Toissapäivänä lähdin esikoisen kanssa lääkäriin yskän takia. Kuopus lähti aamulla tarhaan, koska tervettä lasta on turha raahata terveyskeskuksen odotusaulan pöpölottoon koittamaan onneaan, jos vaikka jonkun mehevän taudin onnistuisi saamaan.

Mies lähti aamulla töihin ja palasi sieltä kun olimme juuri ovesta ulos lähdössä. Vapaapäivä, joka oli muistunut sitten vasta työpaikan ovella.

Läksin pojan kanssa lääkäriin. Pöpölotossa tuli täysosuma eli antibioottikuuri. Kela-kortti oli tietysti isäyksikön lompakossa himassa, joten mies joutui raahautumaan apteekille vastaan.

Siinä kun kolmistaan palloiltiin, käytiin kaupassa ja hypytettiin poikaa käsistä roikuttamalla meidän välissä, mieleen tuli kumma ajatus.

Mitä jos meitä olisikin vain kolme?

Elämä olisi helpompaa, valehtelematta. Esikoinen on jo niin iso, että pukemista tarvitsee avittaa lähinnä vokaalisesti. Eli karjumalla vieressä, että nyt sitä haalaria niskaan. Liikkuminen on helpompaa, vaunuja ei enää kolme vuotiaalle tarvii. Kommunikointi on helpompaa, poika osaa kertoa mikä pännii randomkirkumisen sijaan.

Mutta osaisiko sitä helppoutta arvostaa, jos ei tietäisi mitä se arki kahden suht pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa on? Tuskin.

Siinä kun kolmistaan oltiin, oli silti takaraivossa jatkuvasti ikävä. Perhe on koossa vasta sitten, kun pieninkin on mukana. Sitä kaipasi siellä kaupassa, bussissa, kävellessä ja hyppiessä.

Eilen otin sitten ajan takaisin ja pidin myös tytön kotona vapaapäivällä. Päivä oli raskaampi, mutta silti niin täynnä onnellisuutta. Tai no, niin onnellinen kuin pakollinen saikkupäivän pyykkituparuljanssi vaan voi olla. Mahtui toki päivään vähän muistipeliä, lumilinnantekoa, utuiset päikkärit ja kauppareissu.

Onneksi me ollaan me neljä. Meidän perhe. Unohtamatta myöskään sitä isosiskoa joka on meillä joka toinen viikonloppu. Silloin on pakka kasassa.