Äiti on aluksi vähän paniikissa. Miksi täällä on näin hiljaista!? Huulilta jo melkein karkaa tuttu lause: "mitä siellä oikein puuhataan, kun on noin hiljaist...---" Ainiin.
Sängyt on edelleen pedattuina, pehmolelut päällä siistissä rivissä.
Äiti käy nukkumaan ja pyörii koko yön levottomana. Tärkein puuttuu. Tämän kodin sielu. Se sielu tuhisee tyytyväistä unta monen kilometrin päässä. Sielu, perhe.
Aamulla äiti herää railakkaasti pommiin nukkuneena ja kiittää hiljaa mielessään, ettei sielu ole täällä just nyt jaloissa pyörimässä ja päiväkotiin matkaa tekemässä. Äiti käyttää koiran pikapissalla, hyppää autoon ja
Sitten äiti pääsee töistä. Se käy kaupassa ja ostaa vain itselleen ruokaa.
Sen tekee mieli mozzarellasalaattia pestokanalla.
Se ostaa myös kissanhiekkaa. Eikö kaikkien yksin asuvien naisten kuuluu ostaa kissanhiekkaa? Paitsi, ettei sillä ole edes kissaa, vaan kani. Kani, joka on vanhempi kuin aika ja käytöksensä perusteella itse Saatanan isoisä.
Sitten se shoppaa. Automaattisesti se kävelee lastenosastolle, mutta lähteekin mokan tajuttuaan mairea hymy naamalla naistenosastolle. Tosiaan, sehän onkin nainen, eikä vain Äiti.
Oikeasti se osti helvetisti enemmän tavaraa, mutta kuvas vaan nää.
Kun shoppailuhimot on tyydytetty, se ottaa koiran mukaan ja painelee 5km metsäkävelylenkille, eikä tunne lenkin aikana sekuntiakaan huonoa omaatuntoa pitkästä lenkistä. Kotona ei ole ketään odottamassa ja yhtäkkiä se ajatus ei aiheutakkaan enää samanlaista ahdistusta kuin edellisenä päivänä.
Kotona se katsoo siivouskaappiin ja luo arvostelevan katseen imuria kohti. Mielenosoituksellisesti se paiskaa kaapin oven kiinni ja sen sijaan avaakin viinipullon ja kaataa puoli lasia viiniä. Siivota kerkee myöhemminkin.
Hetken päästä se kipittää yläkertaan ja laittaa koneellisen pyykkiä pyörimään. Onhan se kumminkin myös Äiti.
